Pappani, Kustaa Fredrik Lehto ent Gustaf Fredrik Enqvist syntyi 12. päivänä heinäkuuta 1875 Karjalohjalla Mustlahden kylässä.
Pappan setä Gabriel Enqvist (s. 13.01.1817 k. 02.05.1901) oli Lohilammen Uudentalon viimeinen isäntä. Gabrielin veli, pappan isä, Claes Gustaf Enqvist (s. 05.10.1819 k. 19.12.1887) muutti Lohilammelta Karjalohjan Mustlahteen, jonne perusti perheen Suomusjärven Kettulan kylästä olleen Henrica Gustava Eliasdotterin kanssa (s. 09.09.1839 k. 01.06.1907) Perheeseen syntyi kahdeksan lasta, joista kolme kuoli pienenä. Pappa oli ikäjärjestyksessä kuudes. Koti oli köyhä "sen köyhemmäksi ei enää voi tulla" kuten pappa lapsuuttaan kuvaili. Isä kalasti (vei Lönnrotillekin haukia) ja kävi taloissa töissä.
Jo kaksitoista vuotiaana (1887) pappakin meni paimenpojaksi isänsä entuudestaan tutulle Johannes Bomannille Piekan taloon Sammatin Leikkilään. "Isäntä piti minusta hyvää huolta" hän muisteli aikaansa Piekalla. Talossa riitti monenlaista työtä kun ikää karttui: härjillä ajaamista, nuotan kutoomista, maltaiden tekoa, riihen tappoa, pellavan käsittelyä ja silloin myös kalastettiin paljon "Välil, kun paljon talois olin, autoin likkoi ruisleipätaikinan sotkemises. Sitä kun tehtiin suuris puutiinuis ja mun kävi likoi sääli, kun ne oliva niin hentosii" pappa kuvailee.
Ensimmäisen Helsinkireissun hän teki jo kolmetoista vuotiaana. Lähtivät isännän kanssa myymään Koivoo nimistä härkää. Hän on kuvanut matkaa: "Lährettiin matkaan kuuren aikaa aamul. Mää jalan taluttaen härkää ja isäntä hevoskuarmal peräs. Ensiks mentiin Vihtii Kalijärvel, mis oli elukoitten kokoamispaikka. Härkä jäi sihe ja mää hyppäsi hevoskärryil ja jatkettiin kuarman kans Helsinkiin. Pitkä oli kävelymatka Sammatist Vihtiin, mut meil meni härjän kans hyvin et keikkus vaan".
Kiertokoulua pappa kävi kaksi vuotta. Vaikka Sammatissa oli jo kansakoulu ei hän kerinnyt sitä käydä. Jos lapsuudenkoti oli köyhä sai hän sieltä matkaevääkseen rikkaan perinnön, lukutaidon. Äiti ja isä opettivat lukemaan Isä oli hyvä lukija. Kotoa saatu lukutaito ja Luojalta laulunlahja, niillä eväillä jatkettiin. Hyvän lukutaitonsa ansiosta pappa pääsi ripille jo viisitoistavuotiaana (sihenaikaan varhainen). "Ainoastaan kerran jäin rippikoulussa kiinni osaamisesta kun luettiin Nooakin arkista ja en tiennyt missä on Ararakin vuari. Joku kansakoulun käyny tiäsi ja sekös harmitti. Kismittää viäläkin (oli jo 90-vuotisa)." Hän kertoi.
Kuusi vuotta kului Leikklässä ja kolmisen vuotta Kirkonkylässä. Kirkonkylän ajalta hän kertoi kerra lyöneensä vetoa kylän poikien kanssa siitä, kuka seisoo käsillä kirkon harjalla. Ja kukapa sen teki ja voitti - pappa tietty.
Työniloa ja halua tuntui häneltä löytyneen, vaikka rankkaakin oli. Maataloustöistä koskien perkaukseen, kivi ja sementtitöihin. Siksi häntä kutsuttiinkin Kivi-Kustaaksi, 350-sokkelin tekijänä. Lohilammellakin riitti Kivi-Kustaalle töitä. Vanhan Horninkellarin kunnostaminen jonka päälle tehtiin jälkeenpäin ns. "lystihuone" sekä kiviaitojen tekoa talon läheisyyteen. Hänen kädenjälkensä on vieläkin nähtävillä mm: Sammatin kunnantalon kivijalka ja Emäntäkoulun nyk TTS portinpylväät.
1800-luvun lopulla pappa muutti Myllykylän Koskistoon. Perusti perheen "Kottar-Kiikalasta" kotoisin olleen Amanda Vilhelmiina Huhtalan (s. 16.09.1880 k.22.07.1918) kanssa. Perheeseen sytyi seitsemän lasta, viisi poikaa ja kaksi tytärtä. Avioliitto jäi kuitenkin lyhyeksi (17v) äidin sairastuttua nuorimman lapsista ollessa vasta neljä vuotta. Talouteen tuli Ida Lindroos apuun. Elämä ei aina ollut helppoa äitiään kaipaavilla lapsilla, jos ei Idallakaan. Ida piti pappasta hyvää huolta ja he elivät yhdessä eläämäänsä aina loppuun saakka.
Vuosi 1931 oli pappalle hyvin raskas. Hän joutui saattamaan hautaan kaksi lastaan. Ensin lapsista nuorimman Ailin, vain seitsemäntoistavuotiaana ja parinviikon päästä Reinon, joka sai surman toisen käden kautta virantoimituksessa. Ja vielä raskas vuosi 1949, jolloin kuoli Juho (Jussi).
Elämää oli eletty ja oli elettävä edelleen. Kivitöissä pappa oli menettänyt näön toisesta silmästä ja 1940- luvun puolivälissä kaihi vei näön toisestakin. Pappa ja Ida muuttivat pappan rakentamaan pikkutupaan Koppeliin. Työnteko ei kuitenkaan loppunut. Oli puiden sahausta pokasahalla sekä klapien halkaisua, pärekorien tekokin jatkui. Perunaa kasvatettiin ja vehnää viljeltiin. Sodanjälkeinen aika oli nuukaa ja tarkkaa jokapuolella. Muistan kuinka elonkorjuunaikaan, kun pellolta oli vehnälapoot korjattu naapuriin puitavaksi ja pelto huolella haravoitu, niin pappan käskystä sisareni kanssa, pärekoppa kainalossa kävelimme koko vehnämaan ja keräsimme jokaisen tähkän tai sen osasen jos oli maahan jäänyt ja veimme puimalaan. Ehtoolla Ida teki vielä tarkastuskierroksen pellolla.
1950-luvulla Yleisradio järjesti kansanperinteen kilpailun mm. vanhoista lauluista. Pappakin osallistui siihen siten, että äitini kirjoitti muistiin yli viisikymmentä pappan ulkoa osaamia vanhoja lauluja ja ralleja. Samaanaikaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seurasta Lauri Simonsuuri tallensi äänitteitä pappan kertomina Sammatin vanhoista ajoista, tavoista ja uskomuksista. Aina 60-luvun puoleenväliin saakka pappalla kävi useita haastattelijoita keräyskohteena niin vanhat työtavat kuin paikallismurrekin. Hänen haastettelujaan julkaistiin myös paikallislehdissä: Länsi-Uusinaa , Uusmaan kunnallislehti, sekä Jalmari Tienon että Veli Perttulin kirjoittamana. Myös Maakansassa oli artikkeli "Elettiinpä ennenkin" Näin tallennettiin "muinaisii" hänenkin muistelemana. Joku nukypäivän paikallismurretutkija on todennut pappan olleen hyvä haastateltava "Hän tuotti tekstiä jossa murre on tullut hyvin kuulluksi".
Pappalla oli hyvä muisti ja positiivinen elämänasenne. Vielä 90- vuotiaana hän kertoi vanhoista työtavoista niin tarkkaa kuin hän olisi tehnyt sitä sillä hetkellä. Hän sanoikin meille keskenkasvuisille kannustukseksi: "mikä on silmin nähtävää ja käsin tehtävää, sen oppii ja tippa tyähaluu lisäks niin hyvää tulee".
Pappa oli virkeä vanhus, eli ajassa. Ida luki sanomalehdet ääneen, radiosta kuunneltiin politiikkaa, asiallisia esitelmiä ja tietysti vanhaa pelimannimusiikkia. Hänen lempilaulunsa "uusimmista" oli Tapio Rautavaaran laulama Hummani hei. "voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla" Ja niinhän se pappallakin oli.
Hän sai elää pitkän vaiherikkaan elämän melkein 93- vuotiaaksi. Koskaan hän ei valittanut vaan yritti eteenpäin aina helmikuun 25. päivään 1968 saakka.
Minkälaisen, liki 90-vuotiaana vanhuksena, hänet näki muuan haastattelija : " Kustaa Lehto ajeli Tapanina paikalle Oksasen autolla. Oli pannut parastaan päälle, lahjaksi saadun uuden takin ja kauniin kaulahuivin. Posket olivat sileiksi ajellut ja kasvoista loisti elämän ilo. Koko olemus huokui muutenkin hyvinvointia. Pappa oli todennut: Ei minua mikään vaivaa. Tupakoimishalutkin ovat hyvät ja ruokakin maistuu aina tarpeen mukaan. Eihän sitä paljon kulu, kun ei lihaksia, jotka ovat vanhuuttaan veltostuneet tarvitse erikoisemmin vahvistella. Sokeus haittaa liikuntoa, joten päivät tulee vietettyä enimmäkseen istuskellen ja kerrossängyn yläpetillä maaten. Uni maittaa ja aika kuluu päivä kerrallaan."
Toisessa haastattelussa: "Olen sen työn kanssa saanut aina vaan huhkia sanoo Kustaa luonnehtiessaan tärkeimmiltä osin elämäänsä. Kirjoittaja jatkaa" Mutta sen kauan kestäneen työn on täytynyt olla siunauksellista kun sen vielä 90- vuoden iässäkin voi muistaa voimana, joka ihmisestä on kilvoittanut parhaimman.
Kiitoksena Kivi-Kustaalle
Sammatissa 15. päivänä kesäkuuta 2013
Helena Juvankoski
Kustaa Lehdon pojan tytär
