Sukuseura kokoontui Wiurilan kartanolla, esittelykierros alkoi komeassa tummanpuhuvassa ruokasalissa,
jonka seiniä koristivat muotokuvat aikaisemmista tilan omistajista ja osallisista. 
Opastettu kierros jatkui yläkertaan, jossa oli Wiurilan tilalla aikaisemmin käytössä olleita hevosvaunuja. Saimme kuulla vaunujen erilaisista käyttötarkoituksista ja niiden 'kehittyneistä' ominaisuuksista, kuten tarvittaesa penkiksi taittuva vaunun taka osa, tai laskettava kangas ja tuulilasi, mikäli sade pääsi yllättämään matkan varrelta.
Vaunun takaosan tavaratilan sai edistyksellisesti muutettua istuimeksi.
Esillä oli tilan puu- ja metallisepän pajojen sisältöä, sekä seuraavassa huoneessa, asuinkartanon arkista irtaimistoa, helyjä ja koristeita, jotka kertovat kartanon arkisesta elämästä.
Opaskierroksen päätyttyä siirryimme ruokailun pariin ja kuulimme sukuseuramme jäseneltämme, Lasse Laasoselta miten yhteyksiä löytyy kiemuroiden takaa Wiurilastakin.
Näin ollen, sukupuumme on koskettanut, kietoutunut ja ollut osanaan mukana elämässä myös menneen ajan wanhassa Wiurilassa.
Wiurilan Kartano
———————————————————
Pokrovan veljesyhteisön vieraana, 15.4.2023
Sukuseuramme vieraili Kirkkonumella pienen, mutta hartaan Ortodoksisen veljesyhteisön luona. Saimme kuulla Kirkkonummelle rakennetun kirkon historiasta, ylläpidosta ja yhteisön perustamisesta. Vierailimme ja ruokailimme päärakennuksessa, Villa Dannebroginissa.
Kirkosta löytyy lisää kuvia täältä: Kuvia kirkon sisältä
—————————————————
Sukutapaaminen 27.05.2017
Tämän vuoden sukutapaamisella tutustuttiin Karjalohjan maisemiin 27.05.2017 Heljä Järnefeltin ja Tauno Tukkisen opastuksella. Suuret kiitokset vielä heille mielenkiintoisista tarinoista! Vaikka kevät ja alkukesän päivät olivat kylmiä ja sateisia, aurinkoinen sää suosi meitä reilua kahtakymmentä sukulaisten kotiseutuun tutustujaa.
Kierroksen jälkeen ruoka maittoi Päiväkummussa ja ilmapiiri oli mitä mainioin. Kiitokset kaikille osallistujille!
Pari Pekka Jaakkolan ottamaa kuvaa kierrokselta.
Mikäli otit Karjalohjalla hyviä valokuvia, niin lähetätkö niitä osoitteeseen gabrielniilonpoikaenqvist[at]outlook.com Saataisiin niitä kaikkien nähtäväksi tänne kotisivuille.
—————————————————————————————————
Tuusulanjärven ympäri myötäpäivään Nils Larsson Stålhanan jalanjäljissä eli sukuretki Tuusulaan 11.08.2012
Kokoonnuimme Tuusulan kirkolla ja tapasimme siellä hyväntuuliset sukulaisemme ja oppaamme Pekka Kärkkäisen, joka oli varsin hyvin läksynsä lukenut mies ja ilahdutti meitä kertomuksillaan linja-autossa ja tutustumiskohteissa.
Kuva O. Holopainen
Hyvällä tuulella oli myös Säiden Valtias, salli meille kauniin ja sopivan vilpoisen päivän linja-automatkaa silmällä pitäen. Joidenkin valitettavien viime hetken esteiden vuoksi meitä oli paikalla vain 19 oppaan ja autonkuljettajan lisäksi, sinänsä sääli, sillä hallitus oli nähnyt paljon vaivaa ja järjestänyt hyvän ohjelman. Hauskaahan meillä silti oli, ja pienessä joukossa pääsee taas tutustumaan ihmisiin eri tavalla kuin suuressa.
Kirkko ei ole se sama vanha, jonne Nils Larsson saapui veneellä järven yli niin säännöllisesti, että papinkellojakin alettiin soittaa vasta kun hänen purtensa oli näkyvissä. Siinä vanhassa kirkossa oli lasi-ikkuna, jossa oli kuvattuna Nils Larssonin vaakuna. Ikkuna on nykyisin nähtävillä kansallismuseossa. Nils Larssonilla oli aikoinaan suuri osuus Tuusulan seurakunnan perustamisessa vuonna 1654. Tuusula kuului aiemmin Sipoon seurakuntaan, joten tuusulalaisilla oli melkoisen pitkä kirkkomatka, eikä suomenkielisiä jumalanpalveluksiakaan aina järjestetty, vaikka tuolloin jo olisi pitänyt. Nykyisessä, kauniissa 1734 käyttöön otetussa kirkossa on kaksi myöhempää Stålhanan vaakunaa.
Nils Larsson Stålhanen vaakuna.
Stålhanan vaakunakuvia vilahteli kyllä matkan varrella paljonkin, joka bussipysäkillä. Vaakunan rataslukko on nimittäin osana Tuusulan kunnan vaakunaa ja vaakuna on käytössä myös paikallisen upseerikerhon klubitakeissa. Tuusulalaiset käyttävät nimestä Stålhane-muotoa, koska viimeisellä Tuusulan Stålhanella oli 28 lasta, siis ainakin. Teräsmies !
Pirkanmaalla lapsuuteni ja Kanta-Hämeessä aikuisikäni viettäneenä en voi olla ihmettelemättä, kuinka rehevä luonto Uudellamaalla ja etenkin Varsinais-Suomessa on. Meilläpäin ovat pikkuiset tammet ja vaahterat alkaneet vallata metsiä vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmaston lämpenemisen myötä. Täällä on paljon isoja, vanhoja jaloja lehtipuita.
Vanhankylänniemi Tuusulanjärven länsirannalla Stålhanentiellä oli siis Nils Larssonin kartano, joka kuuluu nykyiseen Järvenpäähän. Nils omisti myös Irjalan kartanon Vihdissä ja muutamia muita tiloja. Vanhoja rakennuksia ei ole enää jäljellä. Mäellä on kylläkin vanha tuulimylly ja rinteessä vanhoja kellareita. Nykyisin Vanhankylänniemessä toimii matkailukeskus camping- ja ravintolapalveluineen. Kartano oli aikoinaan iso, paljon maata, karjaa ja työväkeä, jota Nils Larsson perimätiedon mukaan kohteli hyvin, olihan hän itsekin talonpoikaista syntyperää.
Vanhankylän kartanon entisistä rakennuksista on jäljellä enään renkitupa 1700-luvulta. Kuva O. Holopainen
Niemi oli kyllä upea, ja rantapuistossa oli kaksi hyvin vanhaa, muhkuraista ja täysin onttoa vuorijalavaa, kuin Aku Ankassa. Jos olisin ollut nuorempi, pienempi ja ketterämpi olisin takuulla mennyt puun sisään ihan kokeeksi.
Kuva S. Latham
Järvenpäästä palasimme etelään päin järven itärantaa nykyisin museotietä, Tuusulan vanhaa Rantatietä, kohti Halosenniemeä. Tien varrelle muodostui aikoinaan merkittävä Suomen taiteen kulta-ajan taiteilijayhteisö. Poikkesimme Aholan pihassa. Aholassa Juhani Aho asui vaimonsa Venny Soldan-Brofeldtin, tämän sisaren Tillyn ja kolmikon lasten kanssa, ja aivan tämän lähellä on Sibeliusten Ainola. Eero Järnefeltin Suviranta ja J.H. Erkon Erkkola ovat nykyisin yksityiskäytössä. Myös Aleksis Kiven kuolinmökki on Rantatien varressa.
Matkan aikana mieleeni pursui vanhoja muistoja lapsuudesta, asioita, joita oli opetettu historiasta, kirjallisuudesta, musiikista ja taidehistoriasta. Eipä se mikään ihme ollut, puhuttiinhan paljon kulta-ajan taiteesta ja kansallisesta heräämisestä, tai oikeastaan pitäisi kai puhua kansallisesta herättämisestä. Toimintahan oli aika aktiivista ja hyvin idealistista.
Seuraava etappimme oli Halosenniemi, Pekka Halosen rakentama hirsilinna, matkan ehdoton helmi, ainakin minun mielestäni. Nykyisin se toimii taidemuseona. Nyt siellä oli Italia-aiheinen näyttely, joka jäi minulta vähälle huomiolle, koska olin niin lumoutunut itse talosta.
Kuvat S. Latham ja O. Holopainen
Heti alussa oli Pekka Halosta odottanut ikävä yllätys kun hän kaupanteon jälkeen oli saapunut tiluksilleen - kaikki puut oli kaadettu. Puutavara, jykevät hirret, tuotiin jostain Keski-Suomesta rautateitse Järvenpään asemalle ja sieltä jään yli reellä Halosenniemeen. Rautatiellähän on ollut suuri merkitys, ei pelkästään ihmisten ja tavaroiden, vaan myös uusien aatteiden ja ideoiden siirtämisessä. Muistin heti jo äidin lukeneen meille iltasaduksi "Seitsemän veljeksen" lisäksi Juhani Ahon "Rautatietä" ja muistin myös lapsena junamatkalla kuulleeni, että Suomen rautatiet on Venäjän vallan aikaan rakennettu pääosin vankityövoimalla, ja että monet vangeista kuolivat työmailla nälkään, tauteihin ja uupumukseen. Ei ole maailmassa mitään pelkästään hyvää eikä mitään pelkästään pahaa...
Vaan asiaan ! Pekka Halosen talon keskellä oli suuri, kahden kerroksen korkuinen ateljee, jossa oli koko seinän korkuinen pohjoiseen antava ikkuna ja suuri takka. Yläkertaan johtivat neljät portaat ja sivuilla kiersi parvi, jota pitkin pääsi lukuisiin pieniin huoneisiin, Halosilla oli paljon lapsia. Kaikista huoneista näkyi järvi! Muutenkin talossa oli paljon pieniä sopukoita eri toimintoihin. Pekka Halosen käden jälki näkyi joka paikassa pienissä yksityiskohdissa, käsin veistetyissä, epäsymmetrisissä ikkunan puitteissa, itse lasitetuissa, ns."epäonnistuneissa" uunien kaakeleissa, jotka olivat tavattoman kauniita. Kaakelimestari oli lähtenyt pois paikkakunnalta, ja Pekka valmisti loput kaakeleista itse - opetellen.
Rannassa oli sauna, Tuusulan paras, kertoi opas, ja ylhäällä mäellä oli vielä pieni näyte aikoinaan suuresta kasvimaasta, jolla Haloset kasvattivat vihanneksensa. Kaali kasvoi siellä erityisen hyvin. Nytkin kyssäkaalit olivat lapsen pään kokoisia.
Halosenniemeltä siirryimme Syvärantaan, siellä ensin Majatalo Onnelaan, jossa ruokailimme. Syvärannan rakennutti rikas venäläinen liikemies Konstantin Kapitanowitsch Uschkoff luksushuvilakseen. Myöhemmin 1920-luvulla, Tuiskun säätiö piti siellä lehtimiesten ja kirjailijoiden suosimaa lepokotia. Muiden ohella myös "Musteeksi" kutsuttu Eino Leino vietti täällä paljon kosteaa aikaa pelaten shakkia varuskunnan "Miekaksi" kutsutun päällikön ja "Myrkyksi" kutsutun lääkärin kanssa. Nykyisin Onnelassa on Näkövammaisten Keskusliiton, kurssi- ja virkistyskeskus ja tien toisella puolen toimii Lottamuseo.
Kuva O. Holopainen
Lotta Svärd järjestö osti kannattamattoman lepokodin Tuiskun säätiöltä ja piti siellä lottaopistoa vuodesta 1937 lähtien aina järjestön lakkauttamiseen asti. Tätä ennen lotat ehtivät kuitenkin perustaa Suomen Naisten Huoltosäätiön, jolle lottien omaisuus siirrettiin. Lottamuseo oli kiinnostava käyntikohde. Jos olisi lukenut kaikki tekstit, olisi oppinut todella paljon. Ihan kaikkea en lukenut, mutta kuvat ja esineistön syynäsin aika tarkkaan. Museon yhteydessä on myös pieni myymälä ja lottakanttiini, jossa nautimme kahvit ja maukkaat korvapuustit.
Kuva O. Holopainen
Täyden kierroksen tehtyämme palasimme vielä kirkolle, hyvästelimme syntymäpäiväänsä viettävän oppaamme ja kuljimme hautausmaalla tuttuja nimiä katsellen. Sankarihaudat olivat komealla paikalla kirkon ja järven välissä. Ei muuta kunniaa!
Kiitos järjestäjille antoisasta ja mukavasta retkestä !
Silja Latham, sukuretkeilijä Hauholta
P.S. Lisätietoja retkikohteistamme löytyy netistä, mm. www.tuusula.fi
————————————————————————————
SUKULOIMASSA KULTARANNASSA ( = sammattilaisen sukuseura Gabriel Niilonpoika Enqvistin Jälkeläiset ry:n 10-vuotisjuhlatapaaminen 23.07.2011)
Presidentin luona Kultarannassa. Mervi Fager, Erkki Kallio, Reino Rannikko, presidentti Tarja Halonen, Tuulikki Holopainen, Päivi Männistö, Pekka Rantanen ja Juha Silvanto.
Taivas oli lähes musta, salamoi ja jyrisi, vettä tuli lähes kaatamalla, kun kymmenen vuotta sitten perustetun Gabriel Niilonpoika Enqvistin sukuseuran yli 70 jäsentä lähti vierailulle suvun tämän hetken tunnetuimman jäsenen, presidentti Tarja Halosen, kesäpalatsiin, Kultarantaan.
Olimme vähän huolissamme sateen jatkumisesta; miten onnistuisi vierailumme Kultarannan puutarhassa. Salon jälkeen pilvet kuitenkin väistyivät ja aurinko pilkotti jo, kun saavuimme Naantaliin. Sanonta, että Naantalissa aina paistaa aurinko, piti jälleen kerran paikkansa.
Perillä meitä vastassa olivat oppaat ja turvamiehet. Oppaan mukaan oli todella poikkeuksellista, että pääsimme busseilla suoraan puutarha-alueelle, näin ei hänen kohdallaan ollut aiemmin sattunut. Tässä vaiheessa yhdistyksen hallitus erkani meistä ja jatkoi matkaa turvamiesten saattamana tapaamaan rouva presidenttiä.
Hallituksen jäsenet jatkoivat matkaa kahdella autolla Kultarannan terassille odottelemaan Presidentin adjutantti selosti vierailun ja presidentin tapaamiseen liittyvää yleistä käytäntöä. Pian rouva presidentti saapuikin hyväntuulisena luoksemme kysellen sukuseuraan liittyviä kuulumisiamme. Esittäytymisen jälkeen oli tuomisten vuoro: puheenjohtaja Päivi Männistö luovutti emännällemme Lasse Laasosen laatiman Gabriel Niilonpoika Enqvistin jälkeläisluettelon (korjaus LL/12.26) ja varapuheenjohtaja Reino Rannikko seuran viirin. Saimme myös tervetuliaismaljana maistaaksemme Kultarannan kuuluisaa raparperimehua. Tarjoilun jälkeen meidät ohjattiin sisään Kultarannan residenssiin, jossa tutustuimme presidentin työhuoneeseen, minkä jälkeen siirryimme oleskelutiloihin, jonne istahdimme juttelemaan vapaamuotoisesti. Keskustelussa ilmeni presidentin aito kiinnostus sukuseuran toimintaan sekä omaan sukuhaaraansa erityisesti.
Iloisen yllätyksenä presidentin tytär Anna Halonenkin tuli meitä tervehtimään kertoen lyhyesti nykykuulumisistaan. Lähes tunnin mittaisen tapaamisen päätteeksi toivotimme emäntämme puolisoineen tervetulleeksi seuraavaan sukutapaamiseemme sekä suvun alkukotiin, nykyiseen Lohilammen Museoon. Tapahtumasta jäi meille hallituksen jäsenille lämmin ja mieliinpainuva muisto.
Me muut jakauduimme kahteen ryhmään ja oppaiden johdolla tutustuimme todella upeaan ja loistokkaaseen puutarhaan. Koko Kultarannan alue on 54-hehtaarinen ja siihen sisältyy Versailles'in puutarhaa muistuttava puisto-osuus, kasvihuoneita sekä luonnontilassa oleva alue. Kasvihuoneissa kasvatetaan kaikki presidentillisessä taloudessa tarvittavat kukat ja vihannekset. Puutarhan kilometrien pituiset polkujen reunat mm. hoidetaan käsin ja kesän eri aikoina kukkivat värikkäät kukkamaat kitketään. Yhteensä puutarhassa työskentelee kesäisin n. 30 henkilöä.
Lars Sonckin suunnittelemaan linnan me muut emme päässeet. Mielenkiintoinen oli kuitenkin oppaan kertomus linnan tornin lipusta. Lippu on aina salossa silloin, kun presidentti on kotona linnassa. Lipun nostosta on vastuussa kaksi sotilasta, jotka huolehtivat siitä, että lippu nostetaan salkoon aamuisin klo. 8.00. Kun kulku lipunnostoon käy presidentin makuuhuoneen kautta, on rouva presidentin oltava aamuvirkku. Pitäisikö tämäkin huomioida valittaessa seuraavaa presidenttiä?
Puutarhakierroksen jälkeen kokoonnuimme medaljongin muotoisen ruusutarhan lähelle. Presidentti tuli golf-autolla yhdessä adjutanttinsa kanssa tapaamaan meitä. Jokaisella meistä oli mahdollisuus kätellä presidenttiä. Presidentti Halonen kertoi viihtyvänsä Kultarannassa mainiosti, mutta tämä kesä on hänen "linnatuomionsa", kuten hän itse kertoi, viimeinen. Presidentin sukujuuret ovat Karjalohjalla, jossa hän tulevaisuudessa tulee viettämään kesiään aiempaa enemmän ja ehkä myös ehtii mukaan sukuseuratoimintaamme.
Onnistuneen Kultarantavierailun päätimme Merisalissa nautitulla yhteisellä lounaalla. Lähdimme kotimatkalle ja heti Salon jälkeen taivas tummeni ja alkoi sataa...
Teksti:
Kirsti Häggman Päivi Männistö Reino Rannikko
Varapuheenjohtaja Reino Rannikko antaa seuran viirin presidentti Tarja Haloselle. Kuva J. Silvanto
—————————————————-
Ykkössanomissa 14.09.2006
Kirjoittaja: Matti Kirma Gabriel Niilonpoika Enqvistin sukuseura retkeili juurilleen
Elokuun alkupuolella eräänä lauantaina ajoimme kohti itää. Ilma oli kaunis, mutta nenässämme tuoksuivat Venäjän palojen savut. Tavoitteemme olivat Pernajan kirkko ja Malmgårdin kartano. Sammattilaisen Lohilammen rusthollarin Gabriel Niilonpoika Enqvistin sukuseuran jäsenet olivat kokoontumassa yhteiseen kesätapaamiseensa. Pernajaan johtavat sukuseuramme jäsenten kaukaiset juuret. Ihminen halajaa juurilleen - siksi mekin kohtasimme Pernajassa.
Agricolan patsas hitsattu Honkamäen pajassa Karjalohjalla
Kaikkihan me tunnemme aapisen ja Agricolan. Mutta kuinka moni tietää, että kuvanveistäjä Väinö Aaltosen tekemä Agricolan patsas Pernajan kirkon kupeella on hitsattu kokoon Honkamäen pajassa Karjalohjalla ja sen on sieltä Pernajaan kuorma-autollaan kuljettanut sukuseuramme jäsen Hugo Sintonen. Hänkin kävi tarkistamassa, että patsas on edelleen paikoillaan. Kirkko on vanha keskiaikainen harmaakivikirkko. Vanhin esine on kivinen kastemalja. Kastemaljassa olevat kivet lämmitettiin vain poikavauvoja kastettaessa, tyttövauvat kastettiin kylmällä vedellä. Kirkkoon kävi tutustumassa vain osa matkalaisista.
Malmgård on 400-vuotias
Matkamme varsinainen päätapahtuma oli tutustuminen Malmgårdin kartanoon. Sinne löysi tiensä yli 70 sukuseuramme jäsentä. Koska sukuseuramme on laaja, tunnemme toisemme vain osittain. Minun silmiini sattui jäseniä Nummi-Pusulasta, Sammatista, Karjalohjalta, Helsingistä, Salosta ja Kiikalasta. Muidenkin kasvonpiirteet alkavat jo tulla tutuiksi, mutta nimet ovat vielä hukassa. Kartanon pihapiirissä olevassa entisessä karjakon rakennuksessa nautimme aluksi kreivittären sipulikeiton metsänkuninkaan pasteijan kera ja jälkiruuaksi ranskalaista suklaakakkua lisukkeineen. Kaikki ainekset olivat kartanon omaa luomutuotantoa ja reseptit kartanon omista arkistoista. Syötyämme saimme tutustua itse päärakennukseen. Historiallisella Malmgårdin kartanolla on pitkät perinteet. Tänä vuonna Malmgård täyttää 400 vuotta. Malmgårdin linnan uusrenesanssirakennus on 1880-luvulta, mutta kartanon historia ulottuu aina 1600-luvulle asti. Siitä lähtien kartano on ollut Creutzin kreivillisen suvun omistuksessa. Nykyään linna on yksityiskotina, mutta sitä esitellään myös yleisölle. Kreivi Johan Creutzin johdolla kiersimme linnan saleissa, katselimme muotokuvia ja kuuntelimme tarinoita suvun ja kartanon vaiheista. Suomen liityttyä EU:n on kartanoa viljelty luomutilana. Nyt kun kartano on myös avattu yleisölle, osa tuloista tulee matkailusta. Tilan peltopinta-ala on 500 ha ja metsää on 1000 ha, mutta metsästysmaita on peräti 5000 ha. Riistan hoito on yksi kreivin harrastuksista. Kaikki yleisölle tarjottava on tilan omaa luomutuotantoa sekä riistaa. Näitä tuotteita myydään myös kartanopuodissa.
Hyvä satovuosi
Koska Suomesta puttuvat luomumarkkinat, tilan muu sato myydään ulos Saksaan ja Ranskaan. Keskimääräinen satotaso on ollut noin 2200 kg/ha vehnää, mutta tänä vuonna sato on suurempi, sillä kuivuuden johdosta ei ole ollut rikkaruohoja. Koko viljely perustuu viiden vuoden kiertoon, missä vaihtelevat mm. apila, vehnä, speltti ja herne. Tilan kaikki työt on ulkoistettu siivousta myöten. Palkkalistoilla on ainoastaan kolme henkeä. Karjasta on luovuttu pari vuotta sitten. Nykyinen isäntä Kreivi Johan Creutz on ollut omistajana vasta neljä vuotta, mutta tuleva sukupolven vaihdos on jo aloitettu, sillä se on varsin mittava tapahtuma ja kestää useita vuosia. Näimme myös tulevan isännän. Hän oli tarjoilemassa meille Kartanokahvilassa sekä myymässä tuotteita Kartanopuodissa. Varsin paljon kaikenlaisia leipiä ja jauhopusseja näkyikin lähtevän matkalaisten mukaan.
Tänä kesänä teimme retken suvun kaukaisille juurille, odottelemme mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Matkalla mukana, Matti Kirma
